Kirjoittajat: Outi Puukko & Riku Neuvonen

‍

EU:n digipalvelusäädös sisältää useita velvoitteita digialustoille avoimuuden lisäämiseksi. Säädöksen kansalliset toimet sisältyvät lakiin verkon välityspalvelun sääntelystä (18/2024), joka astui Suomessa voimaan 17. helmikuuta.

Viime vuosina EU on pyrkinyt ottamaan roolia internetin sitovien sääntöjen laatijana. Erityisesti suurten alustajättien, tallennus- ja hakukonepalveluita tarjoavien yritysten toimintaa on tahdottu säännellä aiempaa tiukemmin.

Digipalvelusäädöksen velvoitteet kohdistuvat etenkin suurimpiin alustoihin ja hakukoneisiin. Tavoitteena on lisätä avoimuutta tavalla, joka on merkittävää käyttäjien tiedonsaannin kannalta. Säädöksen myötä esimerkiksi alustojen käyttöehtojen tulee jatkossa olla mahdollisimman ymmärrettäviä.

Käyttäjän pitää saada entistä selkeämmin tietoa ilmoituskanavista, joiden avulla laittomaan sisältöön, tuotteisiin ja palveluihin voidaan puuttua. Käyttäjillä on jatkossa myös enemmän vaihtoehtoja vaikuttaa sisältöjen suositteluun alustoilla.

Suomessa Traficom toimii kansallisena koordinaattorina

Suurimpien alustojen ja toimijoiden sääntely on suoraan EU-komission toimivallassa. Kansallisten viranomaisten vastuulla ovat pienemmät toimijat.

Suomessa keskeistä on toimivallan jako. Sen perusteella liikenne- ja viestintävirasto (Traficom) on kansallinen koordinaattori. Traficomin ohella tietosuojakysymyksissä kansallinen viranomainen on tietosuojavaltuutettu ja kuluttajansuojassa kuluttaja-asiamies.

Traficomilla on oikeus määrittää ehdot täyttävä taho luotettavaksi ilmoittajaksi, jonka tekemät ilmoitukset sisällöistä tulee ottaa erityisen vakavasti. Toistaiseksi ei ole tarkempaa tietoa siitä, millaisia tahoja Suomessa nimetään luotetuiksi ilmoittajiksi.

Suomessa ei myöskään ole varauduttu resurssien tai sääntöjen puitteissa tilanteeseen, jossa maahan kehittyy tai sijoittuu suurempi alustayritys.

Lisääkö säädös käyttäjien valtaa?

Uuden sääntelyn taustalla on verkon vallan keskittyminen alustajäteille. Tutkijat ovat puhuneet datakolonialismista tai digitaalisesta feodaalijärjestelmästä. Sääntelyvaatimukset ovat kohdistuneet toisaalta alustajättien omaan toimintaan. Toisaalta vaatimukset kohdistuvat valtioihin ja ylikansalliseen sääntelyyn.

Kriittisestä näkökulmasta on kysyttävä, miten laajasti sääntely lisää internetin käyttäjien valtaa. Digipalvelusäädös ei muuta esimerkiksi sitä, millä tavoin alustat hyödyntävät taloudellisesti käyttäjätietoa.

Säädöksellä on monin osin vahvistettu alustayritysten määrittely- ja toimeenpanovaltaa edellyttämällä prosesseja, kuten ilmoitusmenettelyjä haitallisista sisällöistä. Nämä prosessit kuitenkin vähentävät julkisen vallan tarvetta puuttua epäkohtiin, jolloin vallankäyttö internetissä yksityistyy.

Digijäteillä on myös ollut käytössään lobbaus-ja juristiresursseja aina sääntelyn valmistelusta toimeenpanoon.

EU-sääntely on askel kohti laajempaa internetin ja siellä toimivien jättiyritysten valvontaa. Digipalvelusäädöksen kaltaisia tavoitteita on jo pitkään kuulunut esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan laatimiin periaatteisiin alustojen avoimuudesta.

Kansalaisjärjestöt ovat esittäneet, että on tärkeää kytkeä digipalvelusäädöksen esiin nostama keskustelu haitallisista sisällöistä ja disinformaatiosta alustojen taloudelliseen logiikkaan.

Digipalvelusäädös osoittaa, että ajatus internetistä sääntelystä vapaana tilana on vanhentunut. Oikeammin internet ei ole koskaan ollut valtioiden ja ylikansallisten toimijoiden sääntelystä vapaata aluetta, mutta sääntelyä ei ole voitu tehokkaasti toteuttaa. Nyt tämä kysymys näyttäisi olevan ratkeamassa niin Euroopassa, Yhdysvalloissa kuin mahdollisesti muuallakin. Tässä kehityksessä digipalvelusäädös ja sen tuleva soveltamiskäytäntö ovat merkittäviä askeleita.

‍

‍

‍

‍