Tämä kirjoitus perustuu symposiumiin "Owning the Story, Owning the Land: Epistemic Injustice and Minority Claims to Belonging", joka pidettiin kesällä eurooppalaisen sosiaalipsykologian konferenssin (EASP) yleiskokouksessa kesällä 2026.

‍

"Tämä maa on meidän."

‍

Lauseen kuulee mielenosoituksissa, eduskunnassa ja nettikeskusteluissa. Usein sen sisällä on kuitenkin toinenkin väite: myös tämän maan tarina on meidän. Me tiedämme, miten se on syntynyt ja mitä kokenut. Nämä väitteet mahdollistavat  kokemuksen, että meillä on oikeus päättää, mitä “maamme” tarkoittaa ja kuka siihen kuuluu.

Tähän liittyy ilmiö, jota filosofit kutsuvat  episteemiseksi epäoikeudenmukaisuudeksi (epistemic injustice). Episteeminen tarkoittaa tietoon liittyvää ja episteemisellä epäoikeudenmukaisuudella tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmistä ei uskota tai hänen kokemustaan ei pidetä oikeana tietona. Yleensä ajattelemme, että näin voi käydä yksittäiselle ihmiselle.

Symposiumissa kysyimme, miltä episteeminen epäoikeudenmukaisuus näyttää, kun se koskee kokonaisia ryhmiä ja niiden oikeutta kertoa kansakunnan tarinaa. Korostimme, että se koskee erityisesti vähemmistöjä, joiden kokemuksia ja tulkintoja ei oteta osaksi yhteistä tietoa. Symposiumissa ilmiötä tarkasteltiin Suomessa asuvien toisen polven maahanmuuttajien, Viron vastaanottamien ukrainalaisten pakolaisten, Yhdysvaltojen rodullistettujen vähemmistöjen ja palestiinalaisten näkökulmasta.

Maa ja sen tarina eivät ole sama asia

Aloitetaan Suomesta. Omassa tutkimuksessamme (Szebeni, Elovainio, Martinović, Nijs & Jasinskaja-Lahti, 2025) kysyimme enemmistösuomalaisilta ja Suomessa syntyneiltä maahanmuuttajien jälkeläisiltä kaksi erillistä kysymystä: missä määrin Suomen maa kuuluu heille ja missä määrin Suomen tarina kuuluu heille.

Enemmistösuomalaiset, jotka kokivat vahvasti, että Suomen maa on heidän, ajattelivat usein myös, että vain heidän pitäisi päättää maan asioista. Ne, jotka kokivat Suomen tarinan omakseen, tunsivat sen sijaan vastuuta maan tulevaisuudesta. Edellinen tunne sulkee oven. Jälkimmäinen voi avata sen.

Maahanmuuttajien jälkeläisillä omistajuuden tunne tarkoitti halua päästä vaikuttamaan. Siihen ei kuitenkaan liittynyt samanlaista vastuun tunnetta. Tulkitsimme tämän tuloksen niin, että on vaikea tuntea vastuuta tarinasta, jota ei ole saanut olla kirjoittamassa tai josta on suljettu pois tai unohdettu.

Kenen historiaa koulussa opetetaan

Koulussa maan tarina siirtyy seuraavalle sukupolvelle. Siksi koulussa näkyy myös kiista siitä, mikä se tarina on. Dina Birman haastatteli Virossa opettajia vuosi sen jälkeen, kun Venäjä aloitti täysimittaisen sodan Ukrainaa vastaan.

Viro on ottanut vastaan paljon ukrainalaisia pakolaisia. Samaan aikaan maa alkoi luopua venäjänkielisestä opetuksesta. Kolmeen eri kulttuuriryhmään kuuluvat opettajat kertoivat, millaisia  näkemyksiä historiasta pitäisi ottaa opetuksessa huomioon.

Virolaiset opettajat vetosivat siihen, että he ovat maan etninen enemmistöryhmä, että venäjänkielinen ryhmä on syntynyt maan miehityksen johdosta ja että näin ollen valtio on heidän. Venäjänkieliset opettajat vetosivat siihen, että heidän sukunsa ovat asuneet maassa sukupolvien ajan. He kertoivat, että heidän näkemyksensä sivuutetaan. Ukrainalaisia opettajia kuunneltiin sodan takia, mutta enemmän vieraina kuin tasavertaisina.

Jokaisella oli syy tulla uskotuksi, ja kaikkia ei uskottu yhtä paljon.

Tunnustaminen on helppoa

Janique Schep, Meta van der Linden, Mathijs Kros, Borja Martinović ja Rezarta Bilali kysyivät Yhdysvalloissa valkoisilta, mustilta, latinoilta ja aasialaistaustaisilta amerikkalaisilta yksinkertaisen kysymyksen: kenelle tämä maa kuuluu?

Lähes kaikki olivat samaa mieltä siitä, että se kuuluu sekä Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoille että omalle ryhmälle. Samaa mieltä oleminen maan yhteisomistajuudesta ei kuitenkaan ole sama asia kuin toisen omistajaryhmän tukeminen.

Lisäksi, tunne maan omistajuudesta voi johtaa kielteisiin tunteisiin muiden ryhmien omistajuusväitteitä tai -pyrkimyksiä kohtaan. Siinä missä valkoiset ja aasialaistaustaiset olivat valmiita jakamaan omistajuuden, mustat ja latinot hyväksyivät yhteisomistajuuden vain silloin, kun kyse oli valkoisista, mutta ei muista vähemmistöistä.

Kenellä on varaa jakaa

Vaikein ja kompleksisin tilanteen kuvaus tuli Israelista ja Palestiinasta. Nimrod Rosler, Khalil Shikaki ja Borja Martinović tekivät kyselyn palestiinalaisille ja Israelin juutalaisille ennen vuonna 2023 alkanutta Gazan sotaa ja uudelleen sen aikana.

Aiemmissa tässä kontekstissa tehdyissä tutkimuksissa oli löydetty jotain toiveikasta: ihmiset, jotka uskoivat maan kuuluvan molemmille kansoille, olivat valmiimpia poliittisiin kompromisseihin. Vaikka sama yhteys näkyi tässäkin tutkimuksessa, halukkuus kompromisseihin väheni selvästi konfliktin uudelleenkärjistymisen myötä.

Lisäksi yhteys näkyi lähinnä Israelin juutalaisilla eli vahvemmalla osapuolella. "Maa kuuluu meille molemmille ryhmille" näyttää tarkoittavan eri asiaa sen mukaan, missä asemassa on. Vahvemmalle osapuolelle se voi näyttää kompromissin hyödyt. Heikommalle osapuolelle, joka kokee paljon enemmän väkivaltaa, ajatus yhteisestä maasta ei lupaa samaa.

Mitä yhteistä tutkimuksilla on?

Kaikissa näissä eri konteksteissa ajatus maan ja sen tarinan (yhteis)omistamisesta näyttää toimivan eri tavalla niillä, joilla on enemmän valtaa, ja niillä, joilla on vähemmän. Enemmistölle omistaminen antaa vastuuta, uskottavuutta ja tilaa olla antelias. Vähemmistöryhmät taas joutuvat vaatimaan omistajuutta, jota muut voivat sitten tunnustaa, vähätellä tai jättää huomiotta.

Tämä on myös varoitus tutkijoille. Jos kysymyksemme kuulumisesta on kirjoitettu enemmistön näkökulmasta, toistamme helposti sitä vääryyttä, jota yritämme tutkia. Symposiumin antia kommentoi Kevin Durrheim Johannesburgin yliopistosta, joka tutkii rodullistamista ja ja episteemistä epäoikeudenmukaisuutta Etelä-Afrikassa. Hän huomautti, että maata ja tietoa koskevat vaatimukset kulkevat yleensä käsi kädessä. Kun päätetään, kuka kuuluu johonkin paikkaan, päätetään melkein aina samalla, kenen kertomukseen paikasta uskotaan.

Symposiumissa esittämämme kyselytutkimusten lisäksi DECA-hankkeessa tutkimme myös, miten ihmiset voivat saada tietoa ja tulla kuulluiksi demokratiassa, jota ohjaavat yhä enemmän algoritmit. Kansallisia tarinoita ei enää kerrota vain luokkahuoneissa ja eduskunnassa, vaan myös sosiaalisen median syötteissä, jotka ratkaisevat, kenen kertomus näkyy ja kenen hukkuu. Jos oikeus kertoa tarinoita on jo valmiiksi jakautunut epätasaisesti, meidän on nyt kysyttävä, kenen tarinoita välitämme eteenpäin.

Kirjoittajat Zea Szebeni ja Inga Jasinskaja-Lahti työskentelevät DECA-hankkeessa kollektiivisen episteemisen omistajuuden ja episteemisten kapasiteettien tutkimusryhmässä.